Huokaisin syvään ja raskaasti. Vihdoinkin unta. Kissat olivat jääneet keittiöön tuijottamaan ruokakuppia kuin mykkä omaansa. Olkoot ajattelin.
Elmeri ei edes huomannut, kun sai rauhoittavan piikin kankkuunsa. Se kellahti istumaan lattialle ja pikkuhiljaa valui alemmas kohti lattianrakoa kuin ameeba. Mira taas ilmoitti samantien kuuluvasti minne eläinlääkäri voisi piikkinsä pistää ja poikittain. Puoltatuntia myöhemmin kannoin kahta kissanraatoa autoon ja haikailin rauhallista iltaa.
Kaikki meni hyvin siihen asti, oksenteluista huolimatta, kunnes Mira päätti hoippuen lähteä karkailemaan näköpiiristä. Nukkuu rauhallisemmin makuuhuoneessa ajattelin. Löysin lopulta kissan sängystä pää oksennuksessa. Pesun, puunauksen ja patjan käännön jälkeen olin vaihtamassa lakanaa, kun käänsin selkäni ja Elmeri hyppäsi sängylle ja päätti lorauttaa alleen. Aloin olla tässä vaiheessa jo aika epätoivoinen.
Linnoitin makuuhuoneen kissavapaaksi alueeksi ja Elmeri oli päättänyt sillä välin ottaa tirsat hiekkalaatikossa. Kesken kakkimisen tottakai. Päätti vielä yrittää karkuun. Puunaa siinä sitten toisen pyllyä ja hae toista katseella ettei se mene oksentamaan vaikka sohvalle.
En ikinä käsitä miten jollain ihmisellä voi olla niin suuri hoivavietti, että hoivaisi vielä kymmenen kertaa isompia otuksia työkseen, jotka vielä vittuilevat takaisin.