Osa 34: aggressiivisuus

PO: Hirvitti ihan kuunnella välillä, mutta kun V. sanoi ettei satu niin ei sitten.

Olin odottanut jonkinlaista puhuttelua, jossa pääopettaja selittää, mitkä kaikki asiat menivät väärin. Sen sijaan opettaja kertoi ettei oikein kirjoittanut mitään, tekniikat menivät kuin juna eteenpäin ja kaikin puolin meni vahvasti läpi.

En meinannut uskaltaa nostaa katsetta. Yksi opettajistamme kuunteli pääopettajan kommentteja sivusta eikä sanonut mitään. Olin varma, että hän ei ollut tyytyväinen. Ehkä opettajat ovat niin spartalaisia, että itselle tulee heti epäonnistunut olo, kun jokin tekniikka menee vähänkin väärin.

Kaksi päivää hakkaamista, vaatteet hiestä märkänä ja jäsenet mustelmilla. Silti ja siitä huolimatta P4. Aivan kuten vuosilupauksissani päätin.

Osa 33: Kullervo Kalervon poika ja Tuomas

Miten Sibelius voi kirjoittaa jotain niin omituista?
Miten Tuomas voi kirjoittaa jotain niin täydellistä?

Itsenäisyyspäivä Kullervo Kalervon pojan seurassa jätti minut lähinnä ärsyyntyneeksi.
Nightwishin Slow, Love, Slow on paras biisi, minkä olen kuullut pitkään aikaan.

Ei ollenkaan Sibeliuksen tapaista.
Aivan erilaista Tuomasta.

Osa 32: Taisteluni (viimeinen ikinä)

Uuden vuoden lupaus, uusi opintosuuntaus, uusia ajatuksia, uusia ihmisiä ja aivan järjetön vitutus. Tämän voisi sanoa lähteneen siitä, kun pomoni antoi minulle graduaiheen. Se oli vaikea ja vielä vaikeampi oli keksiä siihen ajatus. Ohjaaja puhui suunnista; juurista, joilla puu kannattalee itseään, tekstin rungosta, ja minulle oli edelleen epäselvää, mistä edes kirjoitan.

Sitten tuli viitekehysseminaari, tunnin huopaamisen jälkeen sekin oli ohi. Huokaisin. Kirjoitin kesän lopputyötä, viimeistelin syksyllä ja palautin ohjaajalle kommenteille. Ihan hyvä, hän ei kuulemma voi sanoa, miten tai mistä kirjoittaa ja siinä olivat ohjeet. Tosiaan puu ja juuret. Sain osallistua tutkimusseminaariin, kypsyyskokeeseen ja palauttaa valmiit kappaleet gradusta koululle. Seminaari meni läpi, samoin kypsyyskoe ja sitten tuli perjantai. Viideltä iltapäivällä ohjaajatoivoni soittaa, että niin gradu ei menekään läpi, koska toisen lukijan mielestä se ei ole riittävän laaja. Tämä ei tullut kuulemma yllätyksenä. AHAA.

Odotin tiistaihin, kun asiaa kuulemma käsiteltiin, ja ohjaajatoivoni soittaa jälleen. Tällä kertaa on kuulemma selvää, että en valmistu jouluksi. AHAA.

Kaupallinen ala ja humanistit.. ihan kaikella kunnioituksella. Vuoden lopussa ohjaajani huopasi asiaa useamman kerran. Tapasimme, juttelimme, hän antoi ohjeita - ohjeita joiden avulla gradun saisi vihdoin pois päiväjärjestyksestä. Mutta ei. Ennen joulua häneltä tuli pyyntö, että voisimme tavata vuoden alussa. Toivotti vielä hyvää joulua. Tuijottelin viestiä kaksi päivää aina välillä pohtien vastaanko vain kohteliaasti, että tavataan vaan, mutta vitutus vei lopulta voiton ja kirjoitin vähän pidemmän vastauksen. Kohteliaan, mutta kritisoivan enkä toivottanut hyvää joulua.

Tuli uusi vuosi ja tapaamiset jatkuivat. Enää ohjaajatoivoni ei halunnut tavata minua kahdestaan vaan piiloutui kollegansa taakse. Minun piti kuulemma käsitellä enemmän omia tuntojani gradussa. Yritin välttää ilmeilemästä tai hymähtämästä asialle. Otin pari siideriä ja ryhdyin puuhaan. Meni taas muutama viikko, kuukausi muuttui toiseksi ja sain pidettyä opponoinnin ja muut viimeiset pakollisuudet pois päiväjärjestyksestä. Sitten opintosihteeri alkoi kysellä kypsyyskokeesta. Tuota, sehän piti olla jo hyväksytty. No hupsista keikkaa. Kyselin asiaa jälleen ohjaajagurultani. Sain lyhyen vastauksen, että olisi minun tehtäväni hoitaa kypsyysnäyte äidinekielenopettajalle. AHAA. Kas kun ei tullut puheeksi aikaisemmin. Muutama maili sinne tänne ja sain jopa selville kyseisen opettajan nimen, jotta asia pääsee eteenpäin. Sinänsä jännää, kun olin saanut aikaisemmin tiedon, että koko asia oli pois päiväjärjestyksestä.

Gradu meni vihdoin toiselle kierrokselle arvosteltavaksi ja opintosihteeri kehotti minua tekemään valmistumisilmoituksen netissä asiaan kuuluvalla sivulla. Menin sivulle, yritin syöttää tietojani ja valmistumispäivää ja kas, sivu ei toiminutkaan. Sopivasti umpeutumispäivä seuraavaan valmistumisryhmään oli menossa umpeen seuraavana päivänä. Ilmoitin asiasta opintosihteerille, joka lupasi palata asiaan mahdollisimman pian. Tuli seuraava viikko ja ilmoittautumispäivämäärä oli siinä vaiheessa jo tietenkin umpeutunut. Valmistuminen siirtyisi siis kahdella kuukaudella.

Pomoni oli saanut arvostelulomakkeen ja kysyi millä mielellä asiaa katsoin. Kysyin saanko puhua suoraan ja nyökkäyksen saatuani sanoin, että minulle on tässä vaiheessa jo aivan sama minkä arvosanan lopputyöstä saan, kunhan pääsen koulusta eroon. Pomoni hyväksyi ajatuksen, kirjoitti selvityksen kymmenessä minuutissa ja lähetti sen ohjaajalle. Sain samalla viikolla ohjaajaltani ilmoituksen, jossa hän onnitteli minua työn läpimenosta ja nyt vuorossa oli enää työn kansitus ja valmistumisen ilmoittaminen järjestelmään.

Kun sain vihdoin ilmoitettua itseni järjestelmään sisälle, sain automaattisen viestin järjestelmästä, joka onnitteli minua valmistumisesta ja pyysi mielipidettä koulutuksen onnistumisesta. Minä harkitsen vielä.

Osa 31: tanssin tuhinaa

Sain jälleen todistettua itselleni etteivät ryhmälajit ole minua varten. Kun musiikki alkoi pauhata kovaäänisistä ja opettaja alkoi huutaa tanssiohjeita vielä kovemmin, olin lähellä etten lähde kävelemään saman tien. Jatkoin kuitenkin loppuun - kuinka monta kertaa ihminen voikaan katsoa kelloa tunnin aikana.

Sen piti olla uutta ja hienoa, hauskaa ja mukaansatempaavaa. Yritin miettiä näitä asioita samalla, kun miespuolinen opettaja heilutti persettä paremmin kuin yksikään tanssija ja haukkui liikkeitämme hirveiksi. En myöskään keksinyt, mikä ero aerobickillä ja zumballa on. Täsmälleen samat liikkeet niissä nytkytellään. Tulipahan nyt kokeiltua.

Kaksivuotias lapsi kuoli, koska kaikki kävelivät ohi. Kaikki paitsi roskien kerääjä.

Elitismi, keskiluokkaisen ihmisen elitismi. Asia mikä saa minut hyvin ärsyyntyneeksi. Olen tuntenut pariskunnan jo vuosia. Mukavia, hauskoja, mutta niin elitistisiä. Ihan kuin ihminen olisi jäänyt kuoreksi. Se tavallaan osoittaa tunteita, mutta kun sille näyttää jotain kiiltävää, niin katse kiinnittyy siihen haukkamaisesti ja suusta voi vielä päästä uu, shiny!

Mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että voi kokea luksusta ja valittaa murheistaan. Kuten vaikka siitä, että joka vuosi tulee talvi ja joutuu, siis ajatella joutuu, skrapaamaan auton ikkunat. Siis ajatella mikä kärsimysnäytelmä. Varo Othello, varo Hamlet, olette kohdanneet tragedian, joka ylittää omanne. Joka vuosi siitä täytyy valittaa useaan kertaan, mikä vääryys kohtaa pientä ihmistä. Kun ei siis hanki autoa, jossa on sisätilalämmitin tai laita sitä nykyiseen autoon. Kaikkea muuta voi toki ostaa ja kertoa siitäkin kaikille. Paljon helpompaahan se on tietenkin valittaa siitä kaikille muille ja valittaa koko talvi, miten kauheaa se on kun on kylmä! Helvetti, sitä sanotaan vuodenajan vaihteluksi! Muuta muualle, jos se on noin ylitsepääsemätön asia!

Tai että pariskunta on asunut Suomessa koko seurusteluajan. Vuosia. Eikä mies puhu sanaakaan suomea. Silti sai aina kuulla, miten paska maa Suomi on, kun täällä ei mikään toimi, palkat ovat niin huonoja ja kylmä, ei unohdeta kylmää. Sanoisin, että aika kehittynyt maa saa olla, jotta ihminen voi asua yhteiskunnassa vuosikymmeniä osaamatta sen kieltä, koska sehän olisi vaan elitistisesti väärin opetella kulttuuria, tapoja tai kieltä, mitä maassa puhutaan. Muuthan siinä ovat osaamattomia, kun eivät puhu englantia sujuvasti.

Miten pieni ihminen voi olla? Siis sisältä? Miten ei voi nähdä omaa napaansa pidemmälle, ajatella miten hyvin asiat itsellään ovat, miten kaunis luonto on, kun se muuttuu, miten kevättä ei olisi jos ei ole talvea, miten koivut eivät tuoksuisi, jos ne eivät saisi levätä tai miten käsittämättömän hemmotellun, elitistisen, piloille lellityn vinkujan kuvan ihmisestä voi saada. Kunhan saa nauraa ja ostaa kaikkea uutta ja kivaa. Asua viiden tähden hotelleissa ja pelata minigolffia. Siitä se on keskiluokkaisen elitistin onni tehty. Ehkä joskus kannattaisi kokeilla ihan elää maailmassa, niin kasvaisi ihmisenäkin.