Kännykän laturi oli onnistunut tulemaan tiensä päähän. Tiedustelin sihteeriltä josko hän tilaisi sen, mutta päädyin lopulta ostamaan härvelin itse. Kävelin keskustassa lähimpään kännykkämyymälää näyttävään paikkaan ja jäin tiskin viereen odottamaan palvelua.
Palvelukulttuuri Suomessa on tarkoitettu depiileille, jotka eivät osaa arvostaa rahanarvoa ja hyvää käytöskulttuuria. Ei nyt ihan yhtä huono kuin Venäjällä, mutta ei nyt kovin paljoa puutu. Silloin tällöin voi yllättyä iloisesti, mutta ne ovat harvemmassa. Esimerkiksi kahvilakulttuuri on ala-arvoista. Maksat n. 2,5 dl teestä lähemmäs neljä euroa ja sinun odotetaan vievän ja tuovan tarjotin pois pöydästä. Kas kuin ei tarvitse itse pyyhkiä pöytää ja luututa lattiaa ja kumartaa lähtiessä kiitokseksi, että on saanut asioida ko. paikassa. Samaan aikaan hapannaamainen teini-iästä toipuva muija tuijottaa tiskin takana ja leikkii nyljettyä lahnaa, jolla on aivokapasiteettia yhtä paljon strutsilla. Käsi nousee laiskasti kassakoneen näppäimille ja toinen käsi pitää kiinni koneen toiselta puolelta ettei vain keho tuuperru tästä uuvuttavasta toimesta. Paras on kuitenkin se naseva nasaaliääni, mikä tulee nenän sijasta suusta ja pyytää maksua. Rehellisesti sanottuna tämä vituttaa minua tässä maassa aivan saatanan paljon, koska se ei ole poikkeus. Mutta se puhelinmyyjä.
Koju jo sellaisenaan oli luotaantyöntävä pirteän pinkillä värityksellä. Myyjä oli korkeintaan viisi vuotta minua vanhempi ja ulkonäöllisesti lisääntymiskykyinen. Itsevarma hymy kareili henkilön huulilla, kun hän puhui puhelimeen. Hän noteerasi kyllä olemassaoloni, mutta ei tehnyt elettäkään päättääkseen puhelua. Jatkoin tuijottamista ja olin varma siitä, että ilmeeni ei ollut kovinkaan ystävällinen. Niin, oisit sä halunnu jotain? myyjä kysyi ja mieleni teki vastata, että en tietenkään, muuten vaan kulutan aikaa tuijottamalla häntä, mutta tyydyin diplomaattisempaan vastaukseen ja kerroin etsiväni laturia. Kyllä löytyy ja myyjä aktivoitui vihdoin ja sain muodostettua kohteliaan hymyn kasvoille.
Mutta siinä vaiheessa, kun oston lopetus päätetään muodostamalla kädestä ase, nykäisemällä kättä ampumisen merkiksi, iskemällä silmää, päästämällä naksautukselta kuulostava ääni kitalaen kautta ja hymyilemällä lopuksi itsevarmuutta puhkuen, ollaan lähellä itsesuojeluvaiston kadotusta ja tarpeellista väkivaltaa minun osaltani.
Palvelukulttuuri Suomessa on tarkoitettu depiileille, jotka eivät osaa arvostaa rahanarvoa ja hyvää käytöskulttuuria. Ei nyt ihan yhtä huono kuin Venäjällä, mutta ei nyt kovin paljoa puutu. Silloin tällöin voi yllättyä iloisesti, mutta ne ovat harvemmassa. Esimerkiksi kahvilakulttuuri on ala-arvoista. Maksat n. 2,5 dl teestä lähemmäs neljä euroa ja sinun odotetaan vievän ja tuovan tarjotin pois pöydästä. Kas kuin ei tarvitse itse pyyhkiä pöytää ja luututa lattiaa ja kumartaa lähtiessä kiitokseksi, että on saanut asioida ko. paikassa. Samaan aikaan hapannaamainen teini-iästä toipuva muija tuijottaa tiskin takana ja leikkii nyljettyä lahnaa, jolla on aivokapasiteettia yhtä paljon strutsilla. Käsi nousee laiskasti kassakoneen näppäimille ja toinen käsi pitää kiinni koneen toiselta puolelta ettei vain keho tuuperru tästä uuvuttavasta toimesta. Paras on kuitenkin se naseva nasaaliääni, mikä tulee nenän sijasta suusta ja pyytää maksua. Rehellisesti sanottuna tämä vituttaa minua tässä maassa aivan saatanan paljon, koska se ei ole poikkeus. Mutta se puhelinmyyjä.
Koju jo sellaisenaan oli luotaantyöntävä pirteän pinkillä värityksellä. Myyjä oli korkeintaan viisi vuotta minua vanhempi ja ulkonäöllisesti lisääntymiskykyinen. Itsevarma hymy kareili henkilön huulilla, kun hän puhui puhelimeen. Hän noteerasi kyllä olemassaoloni, mutta ei tehnyt elettäkään päättääkseen puhelua. Jatkoin tuijottamista ja olin varma siitä, että ilmeeni ei ollut kovinkaan ystävällinen. Niin, oisit sä halunnu jotain? myyjä kysyi ja mieleni teki vastata, että en tietenkään, muuten vaan kulutan aikaa tuijottamalla häntä, mutta tyydyin diplomaattisempaan vastaukseen ja kerroin etsiväni laturia. Kyllä löytyy ja myyjä aktivoitui vihdoin ja sain muodostettua kohteliaan hymyn kasvoille.
Mutta siinä vaiheessa, kun oston lopetus päätetään muodostamalla kädestä ase, nykäisemällä kättä ampumisen merkiksi, iskemällä silmää, päästämällä naksautukselta kuulostava ääni kitalaen kautta ja hymyilemällä lopuksi itsevarmuutta puhkuen, ollaan lähellä itsesuojeluvaiston kadotusta ja tarpeellista väkivaltaa minun osaltani.
