Halusin joskus pelastaa maailman. Kutsun aikaa edelleen kekseliäästi omaksi pelasta maailma –kaudeksi. Uskoin, että yksi ihminen voi tehdä paljon. Jaksaa tehdä paljon. Hankin kummilapsen, jonka koulunkäyntiä maksan edelleen. Vietin viikonloput koiratarhalla Virossa ruokkien, silittäen, ulkoiluttaen ja siivoten. Haju oli kuvottava ja olot hirveät. Mukaan tuli lastenkotiprojektit, joita tehtiin siinä sivussa. Joululahjoja, vaatteita, leluja kertyi tutuilta ja tuntemattomilta. Jakaannuimme satamassa useampaan autoon. Toiset lähtivät ajamaan kauppaan ostamaan eläintenruokaa lahjoitusvaroin ja toiset ajoivat lastenkodeille ja sitä kautta koirien luokse.
Oli talvi kun kävin siellä viimeisen kerran. Astuin sisään toimistotilaan, jossa oli lähes yhtä kylmä kuin ulkona. Haju oli kuvottava, mutta lämmön vuoksi kestettävämpi. Toimiston vasemmalla puolella oli ensimmäinen sisätila, mikä oli jaettu kapeisiin kanaverkkohäkkeihin. Sama paikka, missä tapasin Sagan ensimmäisen kerran. Koirien määrä oli lisääntynyt räjähdysmaisesti. Työntekijät ja auttajat eivät suostuneet lopettamaan terveitä koiria, koska uskoivat naivisti sen olevan väärin. Olihan se. Tilanne oli vain väärä kertakaikkiaan. Pennut olivat kivoja ja hauskoja, vuoden ikäisenä eivät enää niinkään. Tiineenä ne heitettiinkin kokonaan pihalle, ajettiin autolla päälle tai hakattiin. Jätettiin kuolemaan jonnekin.
Talvi oli ollut kylmä ja sisäpaikkoja rajoitetusti. Pentuja oli syntynyt ja jäätynyt kuoliaaksi ulos. Sisällä oleva pentue oli selvinnyt, mutta mistä saisi kaikille kodin? Keittiön amme sai aina vatsani kääntymään nurin. Olin varannut joka kerta eväät mukaan ja joka kerta ne jäivät syömättä. Tai itse en niitä syönyt. Syötin ne viimeisellä kerralla sisätarhan pentueelle. Pallomahat olivat täynnä matoja, joten annoin niille matolääkkeen samalla. Pesue sai muutenkin minulta enemmän huomiota.
On asioita joita ei vain unohda. Oli aika lähteä, jotta ehtisi takaisin Suomeen viimeisellä lautalla. Pentue painautui verkkoaitaa vasten ja alkoi itkeä. Koira voi ulista, ulvoa, vikistä. Se on jotain ihan muuta kuin se ääni jonka kuulin. Tuntui kuin sydän olisi revitty irti rinnasta. Lähdin kuitenkin.
Pieni lyhytjalkainen musta koira odotti kotiin pääsyä ulkopuolella. Nostin sen syliin. Isompia koiria vedettiin väkisin lähemmäs autoja. Uskoin, että ne olettivat kuolevansa, koska kukaan kuka lähti ei tullut enää takaisin. Koiratarha oli jonkinlainen koti, vaikka ei hyvä ollutkaan. Ulkona ei ollut mitään. Yleensä laivaan päästessä koirat rauhottuivat. Lyhytjalka ei pelännyt. Se tuntui ottavan kaiken rauhallisesti ja katseli ikkunasta vaihtuvia maisemia. Se otti sataman työntekijöiden vittuilunkin paremmin vastaan kuin minä.
Suomeen tullessa puhelin sille rauhallisesti, että mennään tarkastamaan ensin paperit ja setä tutkii sinut, joten ole purematta niin pääset kotiin. Jännitin kyllä, kun nostin sen tutkimuspöydälle ja kaksi haalareihin pukeutunutta miestä tulivat sen lähelle. Odotin samanlaista vittuilua, mutta vanhempi mies jutteli lyhytjalalle ystävällisesti ja taputteli sitä. Lyhytjalka otti kohteliaisuudet vastaan tyynesti ilman normaalia koiramaista käytöstä. Parkkipaikalla odotti pariskunta autonsa kanssa. Rapsutin lyhytjalkaa viimeisen kerran ja se hyppäsi autoon.
Jostain syystä tämä tuli eilen mieleen. Istuin tyhjässä neuvotteluhuoneessa odottamassa tuntemattomia ihmisiä ja mietin miten ihmeessä olin sinne joutunut. En tuntenut itseäni valmistautuneeksi ja tuntui hullulta ajatella, että minun pitäisi kohta pitää kokous. Pitäisi luoda jotain uutta mitä Suomessa ei vielä ole. Jotain, mikä voisi parantaa maailmaa. Kunhan sinne asti päästäisiin. Illan istuin tekemässä pohjaa sille.
