perjantai 7. elokuuta 2009

16 jotain. Tajusin tuijottaneeni kelloa, mutta en nähnyt. Sydän tuntui lähteneen ihmeelliseen lentoon ja halusi kaivautua rinnasta ulos ja kuristua kokoon samaan aikaan. Ihmeellinen tunne ajattelin ja pitelin vatsaani, jonka ympärillä lihakset olivat kiristyneet palloksi.

Tajusin maanneeni tunteja lattialla, kun ilta oli hämärtynyt. Olin tuijottanut maton hapsuja ja niiden kierteitä ja vain katsonut. Sain siirrettyä katsetta, mutta samalla tajuntaan iski kipu ja kyyneleet alkoivat uudestaan. Hengityksestä tuli katkonainen ja vatsani alkoi taas kouristella. Inhosin olotilaa ja haukuin itseäni hyvällä menestyksellä. Lopulta hengitys alkoi tasaantua, kyyneleet valuivat vain hetkittäin ja silmät tasaantuivat katsomaan yhtä kohdetta. Minun ei tarvinnut keskittyä vaan keho teki sen puolestani. Se ei kestänyt enää ja halusi viedä minut pois. Halasin polviani ja hengitin. Jokaisella kerralla toivoin, että se olisi loppunut.

Mitä järkeä on jatkaa?

Sanat joita luin eivät näyttäneet vihaisilta. Se kai niissä sattui kaikista eniten.