Heihei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä

Toinen kokonainen vuosi plantaasin vuokraaja on alkamassa ja jouduin ensimmäistä kertaa taipumaan plantaasiviljelijöiden kokoukseen. Ilmeisesti turvasuojatut osoitetiedot ovat liian vaikea pala myös sähköiseen kanssakäymiseen, koska tänä vuonna en saanut laskua edes siten. Paikalla oli onneksi tuttuja. Tajusin pikaisesti, että olin ollut sosiaalisesti onnekas: olin ehtinyt ystävystyä kaikkien avainhenkilöiden kanssa tietämättäni. Tosin he kaikki ovat Itä-Suomesta ja päättelivät nopeasti minunkin sukujuurieni olevan sieltä päin, joten tottakai sitä piti kaikkiin tutustua ja sana kiersi viljelyalueen nopeammin kuin olisi osannut arvatakaan. 

Otin kahvin ja istuuduin taakse sivustalle katselemaan muita plantaasin vuokraajia. Ei ollut mitenkään yllätys, että en sopinut joukkoon ja jäin pohtimaan missä sellainen joukko olisi jonne sopisin. Saimme tietoa uusista haittakasveista, kuulimme vinkkejä rikkaruohojen kitkentään, ja sitten olikin aika aloittaa sota. 

Vanhempi rouva halusi tietää, miksi hänen naapuriviljelijälleen vuosi vuoden jälkeen myönnetään palsta, vaikka tämä ei pidä sitä kunnossa ja roskaa ympärilleen. Vanhempi herra vieressä mutisi vahvistuksena. Riviä taempaa nousi toinen rouva, joka halusi kertoa oman osansa tilanteeseen ja pian selvisikin, että kiistan molemmat osapuolet olivat äänessä. Toinen rouva piti ääni väristen, itkua pidätellen, puheen, jossa syytti naapureitaan hänen plantaasinsa pilaamisesta, tavaroiden levittelemisestä ja näistä syistä hän ei pysty nyt viljelemään. Vastapuoli aloitti huutonsa likipitäen puolessa välissä puhetta. Riitaan yhtyi useampi, riita keskeytettiin useasti, mutta vasta kun hallituksen edustaja karjaisi takaa että tämä asia keskustellaan muualla, niin sali hiljeni. Olin itse niin hämmentynyt tapahtuneesta, että olin vienyt käden suun eteen.  Tämä voitti jopa asunto-osakeyhtiökokoukset!

Vietin saman iltapäivän ja illan plantaasilla suunnitellen uutta kasvujärjestystä. Olen tänä vuonna aikatauluttanut viljelmät aikatauluohjelmalla ja olen päättänyt laskea suhteellisen kasvuajan jokaiselle kasville. Puutarhakirjani kasvuajat eivät pidä paikkaansa. Syvällisen pohdinnan ja auringonoton tuoksinnassa aistin, että joku tuijotti minua ja havahduin vanhemman rouvashenkilön läsnäoloon. Itäsuomalaiseen tyyliin hän sutkautti heti, että täällä sitä ollaan sitten ihan aurinkoa ottamassa, johon vastasin jotain yhtä viisasta. Pienen tovin viljelykuulumisia vaihdettuamme pääsimmekin itse asiaan eli aamupäiväiseen riitaan. Selvisi, että juttelin itseasiassa ensimmäisen rouvan kanssa, joka oli halunnut naapuriviljelijästään eroon. Sain kuulla lisää viljelijän ahdingosta.

Opin pari asiaa:

• plantaasiviljely on sosiaalista, vaikka ei sitä haluaisi. Naapurien kanssa toimeentuleminen on lähes yhtä tärkeää kuin maa-aineksen koostumus.
• viljely on joillekin vähän tärkeämpää kuin toisille.
• hymyile paljon ja leiki sveitsiläistä. 

Minä kun luulin, että tämä oli rentouttavaa. 

Across the road a garden grew,
And bent among the flowers,
A spare old man stooped to his task
Or he sat and dreamed for hours.

He had slaved away his early youth
In a pharmacy day and night.
A pallid drudge year in, year out,
He was starved for color and light.

He had no time for romance,
He grew to shun mankind.
Too stingy to spend emotion,
He closed his heart and mind.

He reaped the fruits of frustration,
In that dull round of care.
A life out of doors, the learned man said,
Might bring surcease from despair.

The gay nasturtiums stirred his heart,
Velvet dahlias woke his pride
The roses he loved like children,
The lily was his bride.

He left this mortal plane long since,
But the garden calls him still:
He walks there when the moon is low,
A bent form, dim and chill.

 
Garden-FRANCES STRAWN LIVINGSTON