Ulkona oli selvästi pakkasta ja vedin hupun pään suojaksi ja jatkoin kävelemistä. Ilma tuoksui kirpeälle, maatuville lehdille ja pakkaselle. Sille omituiselle hajulle/tuoksulle, jota en osaa selittää.
Viereen ilmestyi koiranulkoiluttaja pörrökarvaisen pystykorvansa kanssa. Koira oli intopinkeänä yöllisestä iltalenkistään ja jutteli omistajansa kanssa pienillä urahduksilla. En ole koskaan leperrellyt lapsille, mutta eläimille se on eriasia ja aloin juttelemaan koiralle:
R: oot sä päässy iltalenkille
k: ururgnah
R: ai, onks se noin kivaak: ururgnah, ururgnah!
Omistaja puuttui väliin hymyillen ja totesi, että ei ole koskaan nähnyt koiransa puhuvan kenellekään muulle. Hän selvästi aistii, että olet niin lämmin ihminen, hän jatkoi.
Hymyilin, toivotin hyvät illan jatkot ja vedin hupun takaisin pään suojaksi ja kyyneleet alkoivat valua poskille.
Lämmin. Siitä on pitkä aika.
