Näen vieläkin unia Japanista. Niissä vaan ei ole mitään järkeä. Olen suurella lentokentällä ja tilaan teen, saan kunnollisen japanilaisen vihreän teen, mikä on vaalean vihreää ja paksua – ei niinkuin tavallinen tee, mikä on läpinäkyvää. Outoa siinä teessä on vain se, että saan sen ohuiden syömäpuikkojen kera ja teessä on persiljaa mukana. Pyydän anteeksi tarjoilijalta ja lähden kävelemään pitkin lentoasemaa. Näen muita länsimaalaisia, mutta minulla on yksinäinen olo. En tunne kuuluvani mihinkään. Aina jos puhun, niin puhun japania.
Muistan lukeneeni toisten ihmisten blogeja, jotka olivat olleet Japanissa jossain vielä länsimaalaisemmassa paikassa, ja heillä oli ”koti-ikävä” takaisin Japaniin. Ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen ajattelin heidän olevan hulluja. Japani on mahtava maa, jos siellä haluaa matkustaa. Länsimaalaiselle, joka työskentelee siellä ja jonka oikeasti pitäisi alkaa kuulua joukkoon, se on lähes helvetti joiltain osin. Naisinsinöörinä ehkä asia konkretisoitui eritavalla kuin jos olisi ollut esim. englanninopettaja. Tai ehkä se johtui siitä, että kaupungissa oli niin vähän länsimaalaisia, varsinkin blondeja. Sopeuduin sinne toisaalta liikaa, siitä saan kuulla vieläkin.
Puhunhan minä japanilaisten kanssa vieläkin lähes päivittäin. Omituista miten helposti alkaa vaihtamaan englannista japaniin ja puolessa välissä keskustelua sanookin hai eikä yes.
Ei minulla voi olla ”koti-ikävä”.
