Hiekka narskui mukavasti lenkkareiden alla ja nautin siitä tunteesta, kun sain painaa aurinkolasit silmille ja kävellä. Tapa jäi päälle Japanista, jossa pidin aurinkolaseja lähes aina ulkona. Osittain siksi, että ei tarvinnut välittää silmien ilmeistä ja tietysti siksi, että aurinko oikeasti paistoi. Aina.
Ystävän isä oli kuollut. Tuttava oli kuollut ja molemmat päivän erolla. Istuin matkan varrella laiturille juttelemaan kännykkään ja lohduttamaan ystävää ja huomasin naisen joen vieressä kurottuneena etsimään jotain vedestä. Kiviä.
Nainen otti pienen kiven joesta, puhdisti sen juuresharhalla, katsoi sitä hiukan ja asetti kiven toiseen paikkaan joen vieressä. Sama liike toistui uudestaan ja uudestaan. Puhelu oli jo päättynyt, mutta tuijotin naista muutaman metrin päässä laiturilla aurinkolasieni läpi. Maltoin mieleni vielä vähän aikaa, kunnes kysyin teon merkitystä.
Nainen ei vastannut vaan jatkoi kivien pesemistä ja toistin kysymyksen. Nainen naureskeli kivilleen vielä hiukan, mutta vastasi lopulta, että hän kerää kuukiviä. Nainen nosti yhden pienen mustan kiven ilmaan malliksi ja laittoi sen pieneen ämpäriin.
Kuukiviä ihmettelin. Ja niitäkö löytää Itä-Helsingin meren vierestä joesta, utelin lisää. Niitä ei monesta paikasta löydä, nainen myönsi, mutta täältä löytää, hän jatkoi tyytyväisenä ja kuurasi seuraavaa kiveä puhtaaksi. Olin kohtuullisen epäilevä naisen vakuutteluita kohtaan, mutta en sanonut mitään. Tein itselleni muistimerkinnän, että asia pitää katsoa googlesta.
Löytyihän niitä, kuukiviä. Eivät ne vaan kuvissa näyttäneet ollenkaan samalta kuin mitä nainen esitteli. Olen vielä vähemmän vakuuttunut naisen psyykkisestä hyvinvoinnista.
