Now I can't let go of this dream.
Can't believe that I feel...
And I'm still waiting for the rain to fall.
Pour real life down on me.
'Cause I can't hold on to anything this good enough.
Am I good enough for you to love me too?
Goog enough – Evanescence
Puristin teepannun kahvaa ja tuijotin sen kylkeä intensiivisesti. Kehon lihakset olivat puristuneet jännityksestä paikalleen ja jalat tuntuivat juurtuneen lattiaan. Oon yrittänyt kysyä sulta monta viikkoa, mikä sulla on, mutta et sano, V:n ääni kuului selkäni takana repun pakkaamisäänen läpi. Toinen käteni alkoi täristä ja painoin sen tiskipöytää vasten ja puristin silmät tiiviimmin yhteen. Keskity, keskity helvetti, taoin itselleni pääni sisällä. Kuulin V:n sanovan jotain, mutta korvissani kohisi jo niin paljon, etten pystynyt keskittymään sisältöön. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia ja minulla oli tarve nenäliinalle. Seisoin hievahtamatta paikallani ja mietin vaihtoehtoja. En voinut kääntyä, koska V. olisi nähnyt, että itken. Toisaalta hengittäminen kontroloidusti alkoi olla työlästä ja se paljastaisi minut yhtä herkästi, jos menettäisin viimeisenkin kontrollin. Lihakset jännittyivät entisestään ja aloin olla epätoivoinen kykenemättömyydestäni kontroloida itkua.
Oven sulkeutumisen ilmavirta sai minut avaamaan silmäni. Seisoin edelleen hievahtamatta ja tajusin, että V. oli lähtenyt. Kului sekuntteja ja odotin, että ovi ei käy toista kertaa. Tärinä alkoi käsistä ja vedin ne lähelle kehoa. Jalat antoivat periksi ja valahdin tiskipöydän viereen, hautasin kasvot käsiini ja annoin itkemiselle vallan liikuttaa kehoa.
Pakenin suihkuun pahaa oloani ja hengitin kosteaa ilmaa veden läpi. Vesi tuntuu olevan ainoa elementti, mikä auttaa joka tilanteessa. Sanat huusivat pääni sisällä menneisyydestä ja läheltä ja hieroin ohimoita ärsyyntyneenä. Näin eksäni edessäni kasvot vääristyneenä ja yritin muistella tarttuiko hän minua olkapäistä kiinni ennen vai jälkeen, kun oli tuskaisena huutanut: miksi sä et tunne mitään, näytä jotain tunteita, ethän sä ole edes ihminen! Tragikoomista miten ihmiset kaipaavat aina jotain asiaa niin kipeästi ja kun he saavat sen, niin se ei miellytäkään. Hymähdin itselleni ja tilanteelleni. Ilmeisesti tunteiden ilmaisu ei ollut edelleenkään vahvimpia puoliani.
Korkkasin siiderin ja kulutin aikaa tuijottamalla nesteen liikehdintää lasin sisällä. Tunsin tarvetta selittää V:lle, mutta en tiennyt mitä. Tuijotin tyhjää sivua, katselin seinää, kissoja, seinää, siideriä, näyttöä, ja päätin aloittaa sillä mitä tiesin – että en tiedä. Yritin selittää, että tunteet eivät ole vahvin puoleni, mutta miten sen selittää ihmiselle, joka on tunneihminen? Mitä rationaalisemmin yritin kirjoittaa sitä ärsyyntyneempi vastaus tuli takaisin. Ääni menneisyydestä huusi korvan juuressa samaa säveltä eri korkeudella ja aloin olemaan valmis kiroamaan miehet alimpaan helvettiin. Vittuako tulevat lähelle, jos olen niin vaikea, ajattelin. Korkkasin toisen siiderin ja ilmoitin vetäytyväni tilanteesta. Suljin tietokoneen. Tuijotin kännykkää vieressäni ja pohdin sen sulkemista. Ei. Ei se voi olla samanlainen, sanoin itselleni ääneen, mutta jätin varmuudeksi kännykän keittiöön. Irrationalisuuden huipentuma sille illalle.
Näin koko yön omituisia unia, joiden merkitys jäi mysteeriksi. Elmeri herätti minut puremalla selästä auringon ensimmäisten säteiden paistaessa ikkunasta sisään ja kömmin takaisin suihkuun ja vietin siellä kiitettävän tovin murehtimatta kehitysmaiden vesitilannetta. Keitin puoli litraa teetä ja avasin ahdistuneena tietokoneen. Jäädytin kaikki mahdolliset tunteet, mitkä yrittivät kummuta pintaan ja kertoa, että minun kannattaisi juosta mahdollisimman kauas, piiloutua ja olla kommunikoimasta vastakkaisen sukupuolen kanssa ikinä enää. Luin edellisen illan viestini uusiksi läpi ja huomasin kirjoitetun suomeni olevan edelleen yhtä tyydyttävällä tasolla kuin artikulaationi. Vanhat arvet eivät olleet näköjään parantaneet tilannetta vaan päinvastoin, sanojen taustalla olevat tunteet olivat värittäneet lauseet ja kokonaisuuden. V:n vastaukset olivat yhtä värikkäitä. Kun yritin lukea molempien tekstit ilman tunteellisuutta läpi niin näin kaksi ihmistä, joihin sattui. Ei toistensa takia vaan menneisyyden. Silti niin lähellä nykyisyyttä, että arvet olivat näkyvissä.
Separate me from the living.
Understanding me,
After all I've seen.
Piecing every thought together,
Find the words to make me better.
If I only knew how to pull myself apart.
Should it hurt to love you?
Should I feel like I do?
Should I lock the last open door,
My ghosts are gaining on me.
All that I’m living for – Evanescence
Ajattelin, että voin yrittää vielä kerran. Kirjoitin ja valitsin sanani tarkkaan, tarkistin sanojen merkityksen suomeksi ja jatkoin. Melkein kuin olisi ollut kymmeen vuoden takaisissa äidinkielen kirjoituksissa. Koin sen itseasiassa helpottavaksi. Länsimaisessa kanssakäymisessä eleillä ja ilmeillä on niin suuri osuus, että kaikki energia menee niihin keskittyessä.
Muutaman tunnin päästä ovi kolahti jälleen. V:n rauhallinen olemus ilmestyi oven takaa ja tuli viereen. Ollaanko kavereita? Kiersin kädet V:n ympärille ja halasin. Ollaan.
