Keitä vesi, lisää suola, sokeri. Eikö muuta, kyllä siinä piti olla hunajaa tai jotain, ihan varmasti, mutisin itsekseni ja selailin keitto-ohjeita. Olin elämää suuremman haasteen edessä enkä halunnut epäonnistua. Pari päivää sitten olin saanut terveisen Saksasta. Koko juttu oli lähtenyt vitsistä, mutta ilmeisesti keskieurooppalainen kulttuuri sisäistää ja muistaa asioita paremmin. Sihteeri kiikutti paketin pöytäni ääreen ja avasin sen odottaen paperitäytettä hyllyihin. Paketissa oli kyllä mappi, mutta mapin sisällä oli muovipussiin kääritty kangas, jonka sisälle oli kääritty iso nippu paksuja, pitkiä valkoisia parsoja. Täydellisiä. Aivan erinäköisiä kuin täällä Suomessa.
Tohkeissani ravasin kaupanhyllyjä etsien hollandaisekastiketta ja kylmäsavulohta ja kiikutin kaikki tarpeet kotiin kuin paremmankin aarteen. Keitin vettä ja annostelin suolaa ja sokeria ohjeen mukaan, mutta päädyin lisäämään vielä hunajaa. Odottelin veden kiehumista kuorimaveitsi ojossa ja vasta kun ensimmäiset kuplat alkoivat nousta veden pinnalle, uskalsin aloittaa kuorimisen.
V. oli pysynyt etäällä tohisevasta kokkailuyrityksestä ja näytti epäilevältä lopputuloksen suhteen. Onko siitä parsasta nyt sitten ihan ruuaksi asti? V. kysyi ja vakuutin näin olevan. Olisin voinut lausua oodin parsalle tässä välissä, niin innostunut olin.
Hetkeä myöhemmin pöydässä oli kaksi lautasta lohella, isolla parsanipulla ja kastikkeella varustettuna. Join vettä tavoista poiketen varrellisesta vesilasista, koska parsa ansaitsi tulla syödyksi hienossa seurassa.
Leikkasin ensimmäisen nuppupääpalan ja kastoin sen kastikkeeseen. Toin haarukallisen suuhun ja pehmeä, hento maku täytti kielen pinnan ja koostumus lähes suli. Hymyilin tyytyväisenä. Olin onnistunut keittämään parsan lähes täydellisesti. Napostelin ateriaani suurella innolla. Olisin varmaan nuollut lautasenkin, jos V. ei olisi istunut vastapäätä. Oman lautaseni ollessa jo tyhjä, katselin V:n lautasella vielä odottavia parsatankoja kaihoisasti. V:n ilme paljasti, että makuelämys ei täyttänyt samoja hurmoksen tunteita kuin omani. Kohteliaisuus esti sanomasta, että todennäköisesti parsat eivät olleet se nautinnollisin makuelämys.
Aina parempi. Jää minulle enemmän.
Tohkeissani ravasin kaupanhyllyjä etsien hollandaisekastiketta ja kylmäsavulohta ja kiikutin kaikki tarpeet kotiin kuin paremmankin aarteen. Keitin vettä ja annostelin suolaa ja sokeria ohjeen mukaan, mutta päädyin lisäämään vielä hunajaa. Odottelin veden kiehumista kuorimaveitsi ojossa ja vasta kun ensimmäiset kuplat alkoivat nousta veden pinnalle, uskalsin aloittaa kuorimisen.
V. oli pysynyt etäällä tohisevasta kokkailuyrityksestä ja näytti epäilevältä lopputuloksen suhteen. Onko siitä parsasta nyt sitten ihan ruuaksi asti? V. kysyi ja vakuutin näin olevan. Olisin voinut lausua oodin parsalle tässä välissä, niin innostunut olin.
Hetkeä myöhemmin pöydässä oli kaksi lautasta lohella, isolla parsanipulla ja kastikkeella varustettuna. Join vettä tavoista poiketen varrellisesta vesilasista, koska parsa ansaitsi tulla syödyksi hienossa seurassa.
Leikkasin ensimmäisen nuppupääpalan ja kastoin sen kastikkeeseen. Toin haarukallisen suuhun ja pehmeä, hento maku täytti kielen pinnan ja koostumus lähes suli. Hymyilin tyytyväisenä. Olin onnistunut keittämään parsan lähes täydellisesti. Napostelin ateriaani suurella innolla. Olisin varmaan nuollut lautasenkin, jos V. ei olisi istunut vastapäätä. Oman lautaseni ollessa jo tyhjä, katselin V:n lautasella vielä odottavia parsatankoja kaihoisasti. V:n ilme paljasti, että makuelämys ei täyttänyt samoja hurmoksen tunteita kuin omani. Kohteliaisuus esti sanomasta, että todennäköisesti parsat eivät olleet se nautinnollisin makuelämys.
Aina parempi. Jää minulle enemmän.
