“Sobriety, severity, and self-respect are the foundations of all true sociality.”
Henry David Thoreau
Mailiboksi vilkkui jälleen ja tuijotin lähettäjän nimeä. Mitä nyt taas, ajattelin ja painoin enteriä. Luin viestin kertaalleen, toisen kerran ja vielä kolmannen. Huokaisin. Katsoin cc-listaa ja kirosin. Minun olisi pakko vastata.
Lähettäjä, vanha työtuttu, oli aiemmin tänään kommentoinut täysin epäolennaisesti lähettämääni työmailiin. Hänen mailinsa oli lähtenyt minulle ja cc:nä toisella työtuttavalle. Olin vastannut viestiin, selventänyt mielipidettäni täysin hyvässä hengessä. Jostain, jälleen kerran, käsittämättömästä syystä vanha tuttuni oli vetänyt herneen nenään syvälle ja poikittain. Ei siis mitään uutta, mutta odottamatonta tässä tilanteessa silti.
Cc:ksi hän oli liittänyt uuteen mailiin pomoni ja vielä korkeamman työpartnerin. Maili oli kirjoitettu lähes halveksivaan sävyyn ja tuttu ilmoitti, että haluaa päättää tämän keskustelun. Pyysi myös varmistamaan asian, koska hänen mielestään en ollut niin tehnyt. Aikaisempi vastaukseni oli juuri käsitellyt tätä yksinkertaista asiaa ja olin selittänyt, että olin varmistanut asian, mutta eri sanoilla. Tämä vastaus ei siis tyydyttänyt.
Hengitin syvään. Ärsytti. Miksi niin pienistä asioista piti tehdä mittavampia, käyttää työaikaa ja vielä olla epäasiallinen. Pomppisi tasajalkaa kotonaan.
Kirjoitin olevani täysin samaa mieltä hänen kanssaan, että oli aika lopettaa keskustelu. Selvitin edelleen, että asia oli jo hoidettu ja pyysin häntä varmistamaan omalta puoleltaan asian, koska minun puoleltani se on hoidossa ja toivotin hyvää viikonloppua. Lisäsin cc-listalle lisää nimiä ja painoin enteriä.
Mailiboksi pysyi hiljaa loppupäivän. Keitin toisen kupillisen teetä ja tuijotin ulos ikkunasta. Jäin pohtimaan, miksi koen cc-listan nimien lisäämisen suoranaisena vittuiluna. Onko se sitä, että joutuu todistamaan yhtäkkiä muille, että osaa puolustaa itseään ja asiaansa?
Henry David Thoreau
Mailiboksi vilkkui jälleen ja tuijotin lähettäjän nimeä. Mitä nyt taas, ajattelin ja painoin enteriä. Luin viestin kertaalleen, toisen kerran ja vielä kolmannen. Huokaisin. Katsoin cc-listaa ja kirosin. Minun olisi pakko vastata.
Lähettäjä, vanha työtuttu, oli aiemmin tänään kommentoinut täysin epäolennaisesti lähettämääni työmailiin. Hänen mailinsa oli lähtenyt minulle ja cc:nä toisella työtuttavalle. Olin vastannut viestiin, selventänyt mielipidettäni täysin hyvässä hengessä. Jostain, jälleen kerran, käsittämättömästä syystä vanha tuttuni oli vetänyt herneen nenään syvälle ja poikittain. Ei siis mitään uutta, mutta odottamatonta tässä tilanteessa silti.
Cc:ksi hän oli liittänyt uuteen mailiin pomoni ja vielä korkeamman työpartnerin. Maili oli kirjoitettu lähes halveksivaan sävyyn ja tuttu ilmoitti, että haluaa päättää tämän keskustelun. Pyysi myös varmistamaan asian, koska hänen mielestään en ollut niin tehnyt. Aikaisempi vastaukseni oli juuri käsitellyt tätä yksinkertaista asiaa ja olin selittänyt, että olin varmistanut asian, mutta eri sanoilla. Tämä vastaus ei siis tyydyttänyt.
Hengitin syvään. Ärsytti. Miksi niin pienistä asioista piti tehdä mittavampia, käyttää työaikaa ja vielä olla epäasiallinen. Pomppisi tasajalkaa kotonaan.
Kirjoitin olevani täysin samaa mieltä hänen kanssaan, että oli aika lopettaa keskustelu. Selvitin edelleen, että asia oli jo hoidettu ja pyysin häntä varmistamaan omalta puoleltaan asian, koska minun puoleltani se on hoidossa ja toivotin hyvää viikonloppua. Lisäsin cc-listalle lisää nimiä ja painoin enteriä.
Mailiboksi pysyi hiljaa loppupäivän. Keitin toisen kupillisen teetä ja tuijotin ulos ikkunasta. Jäin pohtimaan, miksi koen cc-listan nimien lisäämisen suoranaisena vittuiluna. Onko se sitä, että joutuu todistamaan yhtäkkiä muille, että osaa puolustaa itseään ja asiaansa?
