Se johtui M:stä, V. totesi enemmän kuin kysyi. Äännähdin vastaukseksi. Olin surkea pukemaan ajatuksiani ymmärrettäviksi lauseiksi ja häpeä ja hermostuminen aiheutti enemmän ahdistusta, kun sanat kaikkosivat mielestäni kokonaan. Jäljelle olisi jäänyt sekamelska kielien rippeitä, joiden kakofonia olisi ollut pahempaa kuin hiljaisuus.
Enkä tiennyt osaisinko selittää asiaa millään ymmärrettävällä tasolla. Järjellä ajateltuna minulla ei ollut mitään hätää. Olin turvassa. Tarpeen vaatiessa voisin jopa puolustaa itseäni ja todennäköisyyteni voittaa tilanteessa olisi enemmän voiton kuin häviön puolella.
Se oli se tuoksu. Tuoksu mikä oli skitsofreenisen pelottava ja sai jalkani tuntumaan lyijyn raskailta. Tuntui, että jos pysähtyisin niin en voisi enää liikkua. En halunnut pysähtyä, joten jatkoin matkaa. Keho huusi juoksemaan mahdollisimman kovaa ja vastustin halua kyynelten kihotessa silmiin ärtymyksestä. Se oli tuoksu, joka sai minut muistamaan fyysisen kivun ja vielä pahempaa, sen psyykkisen kivun, jonka vuoksi olin halunnut kadota tästä maailmasta. Olin hetkessä takaisin tilanteessa, jossa tunsin itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, epäonnistuneeksi yritykseksi elää ihmisenä. Tunne vyöryi päälle niin vahvana, että pidätin hengitystä, jotta olisin saanut hermoni rauhoittumaan.
V. oli omituisen rauhallinen. Katsoi, mutta ei sanonut. Antoi olla. Olisin halunnut painautua turvaan selän taakse, olla hiljaa ja hengittää syvään rauhallista tuoksua, mutta en halunnut ottaa riskiä, että se ei kävisi.
Minuun sattui silloin kauan sitten hyvin paljon. Paljon enemmän kuin luulin, että kestäisin. Sen tunteen muistaminen pelottaa minua edelleen.
Enkä tiennyt osaisinko selittää asiaa millään ymmärrettävällä tasolla. Järjellä ajateltuna minulla ei ollut mitään hätää. Olin turvassa. Tarpeen vaatiessa voisin jopa puolustaa itseäni ja todennäköisyyteni voittaa tilanteessa olisi enemmän voiton kuin häviön puolella.
Se oli se tuoksu. Tuoksu mikä oli skitsofreenisen pelottava ja sai jalkani tuntumaan lyijyn raskailta. Tuntui, että jos pysähtyisin niin en voisi enää liikkua. En halunnut pysähtyä, joten jatkoin matkaa. Keho huusi juoksemaan mahdollisimman kovaa ja vastustin halua kyynelten kihotessa silmiin ärtymyksestä. Se oli tuoksu, joka sai minut muistamaan fyysisen kivun ja vielä pahempaa, sen psyykkisen kivun, jonka vuoksi olin halunnut kadota tästä maailmasta. Olin hetkessä takaisin tilanteessa, jossa tunsin itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, epäonnistuneeksi yritykseksi elää ihmisenä. Tunne vyöryi päälle niin vahvana, että pidätin hengitystä, jotta olisin saanut hermoni rauhoittumaan.
V. oli omituisen rauhallinen. Katsoi, mutta ei sanonut. Antoi olla. Olisin halunnut painautua turvaan selän taakse, olla hiljaa ja hengittää syvään rauhallista tuoksua, mutta en halunnut ottaa riskiä, että se ei kävisi.
Minuun sattui silloin kauan sitten hyvin paljon. Paljon enemmän kuin luulin, että kestäisin. Sen tunteen muistaminen pelottaa minua edelleen.
