Olin lähettänyt äidin ja broidin Ikean tavarapaljouden sekaan pois silmistä ja keskityin tuijottamaan massiivisia varastohyllyjä, jotka pitivät sisällään kirjahyllyn tulevat jatkopalat. Paikallistin hyllykohdan, parkkeerasin vetokärryt hyllyn eteen ja nostin ensimmäisen palan kärryyn. Lasiovet menivät vielä, mutta viimeinen osa painoi 40 kiloa ja pysyi hievahtamatta kanssasisariensa päällä. Pahvin pinta luisti käsiensa alta ja aloin muistuttamaan oravaa, joka henkensä pitimiksi kiskoo jäätynyttä pähkinää jään sisältä.
Otin takin pois, laskin kassin kärryyn ja otin kunnolla tukea. Sain vedettyä hyllypalaani puoli metriä irti, kunnes päädyin pohtimaan uutta dilemmaa; miten ihmeessä saisin esineen kärryyn asti. Päädyin repimään hyllyn irti olinpaikastaan ja kampesin sen pystyyn viereeni. 220 cm ja 40 kg ei kuulosta paljolta, mutta huojuvana puuna vieressä se alkoi vaikuttamaan varsin uhkaavalta ja katastrofialttiilta.
Aloin laskemaan hyllyä kärryihin, joita ei asiakkaisen auttamiseksi ole varustettu pyörien liikkumisesteillä. Samalla, kun hyllyn massa osui kärryn kulmaan, kärry liikkui kauemmaksi. Sain pinnisteltyä yhden kolmasosan hyllystä kärryihin ja päädyin repimään sitä vastakkaiselta puolelta kärryyn. Tulos ei näyttänyt lupaavalta.
Jospa minä autan, miesääni totesi enemmän itselleen ja nosti hyllypalani kevyen oloisesti kärryihini. Kiitos, näyttikö se tosiaan niin epätoivoiselta, kysyin hymyillen. E.. ei toki, mies jatkoi. Niin minä vähän luulinkin, mutisin itselleni ja lähdin etsimään kadonneita perheenjäseniä hyllyjen välistä.
