Outoa. Kaiken järjen mukaan auringonvalon lisääntyessä pitäisi tuntea uutta voimaa, intoa – virkeyttä elämään. Vuosi vuodelta minun tekee enemmän ja enemmän mieli hautautua sängyn alle ja tulla pois vasta pimeällä. Ei se toki valosta sinänsä johdu. Kun ensimmäisen kerran voi painaa aurinkolasit vasten kasvoja pitkän pimeyden jälkeen, niin ainoa tunne on tyytyväisyys.
Ehkä tämä johtuu enemmän siitä, että oma vuosi tulee täyteen. Joutuu opettelemaan uuden luvun, minkä vastaa, kun joku kysyy ikää. Se ahdistaa. Haluaisin olla lähempänä sitä ikää, kun lääkäri sanoi ”voi sinulla on vielä vaikka kuinka paljon aikaa” kuin ”kannattaa sinunkin alkaa ajatella”. Minä en ole valmis vielä. En ole käynyt Intiassa, tutkinut keskieuroopan kaupunkeja, syönyt toscanalaista ruokaa Toscanassa, suorittanut master-tason sukellussertifikaattia. En ole oppinut tekemään ruokaa.
Tuoksut ovat kadoksissa keväällä. Maailma näyttää rumalta ja raiskatulta. Kaikki on kuollutta ja hajutonta. Vasta paljon myöhemmin se alkaa kukkimaan ja elämään uudelleen.
Valoisuus johtaa auttamatta siihen, että kun tuijottaa peiliin niin takaisin tuijottaa valkoinen pöhöttynyt naama. Tuntuu, että minäkuva on vääristynyt. Se masentaa eniten. Tietty sekin, että vaattet eivät istu enää. Tuntuu epämukavalta laittaa mitään päälle. Kaipaa sitä itsetyytyväistä tunnetta, kun tuntuu hyvältä ja näyttää hyvältä itselleen. Jolloin tekee mieli hymyillä vain koska olo on niin hyvä.
12.1.. Jos aloittaisi silloin?
