Palasin töihin. Sihteeri jatkoi piiloaggressiivista
käytöstään ja minä jatkoin teeskentelyä etten huomaa sitä. Piilossa olevaa
hänelle, kaikille muille näkyvää. P:tä asia huvitti lähes yhtä paljon kuin
minua. Mikään ei ilahduta ihmistä yhtä paljon takaisin töihin tulossa
kunnollisen projektijohtamisen jälkeen – lastenhoidon siis, kuin se, että työhuone on laitettu uuteen uskoon, kukat
tapettu, näppis pöllitty ja pöytä jätetty siivottomaan kuntoon.
Olisinhan minä voinut töitäkin alkaa tekemään. Kukaan vaan ei viitsinyt tulla asiasta juttelemaan, kun oli niin kiire. Keitin ison kupillisen teetä, otin siivottoman näppiksen, jonka sihteeri minulle kiikutti jostain perähuoneesta, ja menin keittokomeroon putsaamaan sitä. Päätin, että vaikka voisin loukkaantua niin en niin tee. Jos minulle halutaan maksaa palkkaa siitä, että tuijottelen seiniä, puhdistan näppistä ja päivitän somea niin mikäs siinä. Otin sen ihan henkisyysharjoitteena. Saisinpa pitkästä aikaa ainakin istua paikallani ja jutella mieleni kanssa.
Kannoin kuolleet kukat kukkaruukkuineen siivouskaappiin ja sihteeri tuli selvittämään, miten ne mystisesti olivat kuolleet viime jouluna. Nyökkäilin ymmärtäiväisesti. Olin tiennyt asiasta jo heti joulun jälkeen ja myös siitä, että ne olivat ainoat kukat mitkä kuolivat. Olin kuullut myös paljon siitä, mitä minusta sanottiin selän takana, ja olin kuullut kuka aikoo lähteä pois ja kenellä on hankalaa. Joskus unohdan, että teen töitä toisten insinöörien kanssa, joille ajatus siitä, että toisia ihmisiä voisi kohdella ihmisenä ja sitä kautta voisi saada sosiaalisia kontakteja, on täysi mysteeri.
Olin minä pettynyt. Ihmisen arvostuksen määrä näkyy juuri niissä pienissä teoissa tai tekemättä jättämisessä. Kun antaa lähes kymmenen vuotta elämästään ja on tehnyt duunin eteen enemmän kuin aika ja palkka vaatisi niin tottakai se loukkaa. Turha sitä on itkemään jäädä. Asia ei muutu eivätkä ihmiset muutu. Kukaan ei tule sanomaan, että onpas kiva, kun olet taas täällä tai onpa sinua kaivattu.
Mutta minä voisin tehdä niin paljon enemmän. Nyt minä juon teetä.
Olisinhan minä voinut töitäkin alkaa tekemään. Kukaan vaan ei viitsinyt tulla asiasta juttelemaan, kun oli niin kiire. Keitin ison kupillisen teetä, otin siivottoman näppiksen, jonka sihteeri minulle kiikutti jostain perähuoneesta, ja menin keittokomeroon putsaamaan sitä. Päätin, että vaikka voisin loukkaantua niin en niin tee. Jos minulle halutaan maksaa palkkaa siitä, että tuijottelen seiniä, puhdistan näppistä ja päivitän somea niin mikäs siinä. Otin sen ihan henkisyysharjoitteena. Saisinpa pitkästä aikaa ainakin istua paikallani ja jutella mieleni kanssa.
Kannoin kuolleet kukat kukkaruukkuineen siivouskaappiin ja sihteeri tuli selvittämään, miten ne mystisesti olivat kuolleet viime jouluna. Nyökkäilin ymmärtäiväisesti. Olin tiennyt asiasta jo heti joulun jälkeen ja myös siitä, että ne olivat ainoat kukat mitkä kuolivat. Olin kuullut myös paljon siitä, mitä minusta sanottiin selän takana, ja olin kuullut kuka aikoo lähteä pois ja kenellä on hankalaa. Joskus unohdan, että teen töitä toisten insinöörien kanssa, joille ajatus siitä, että toisia ihmisiä voisi kohdella ihmisenä ja sitä kautta voisi saada sosiaalisia kontakteja, on täysi mysteeri.
Olin minä pettynyt. Ihmisen arvostuksen määrä näkyy juuri niissä pienissä teoissa tai tekemättä jättämisessä. Kun antaa lähes kymmenen vuotta elämästään ja on tehnyt duunin eteen enemmän kuin aika ja palkka vaatisi niin tottakai se loukkaa. Turha sitä on itkemään jäädä. Asia ei muutu eivätkä ihmiset muutu. Kukaan ei tule sanomaan, että onpas kiva, kun olet taas täällä tai onpa sinua kaivattu.
Mutta minä voisin tehdä niin paljon enemmän. Nyt minä juon teetä.
