Wääwääwää! Wähwähwä! Elmeri oli kyyristynyt niin littanaksi kuin kokonsa puolesta pystyi ja silmät pilkistivät vessan ja eteisen kynnyksen välissä lasittuneesti tarkastallen lattialastan liikkeitä samalla, kun minä päästelin omituisia äännähdysyhdistelmiä. Kuulostin lähinnä mehupilli suussa hörähtelevää virtahepoa nuhanikin puolesta.
Elmeri hypähti lavuaarin päälle ja naukaisi hellästi. Nappisilmät tapittivat minua mahdollisimman kiltillä ja viattomalla ilmeellä pää vähän kallellaan. Kastelin ensin Elmerin pään, sitten selkää, oikean kyljen ja hännän, jonka jälkeen kissa kääntyi toisin päin ja sain kasteltua toisenkin kyljen. Lopetettuani Elmeri tuijotti minua jatkamaan. Eiköhän yksi märkä mirri riitä tähänkin talouteen totesin, mutta Elmeri ei ollut huvittunut vitsistä ja suostui lähtemään vasta, kun selkäkarvat aaltoilivat tummanoranssinpunaisena kosteudesta.
Olo oli kaiken kaikkiaan ahdistavan kipeä. Parempi kuin eilen, mutta nuha ärsyttää minua suuresti, kun en voi hengittää kunnolla. Rintalasta tuntui olevan kohdallaan vaikka kaikenlainen ylimääräinen hengittäminen, niistämisestä puhumattakaan, kivisti. V. oli kysynyt jo useamman kerran milloin menisin lääkäriin ja yritin vältellä asiaa mahdollisimman sinnikkäästi. Ehkä koko kipu menisi vain pois.
Koukkasin kaupan kautta kotiin tullessa, mutta lähikauppa ei ollut varustautunut banaanisuklaatarpeeseeni yhdelläkään vaihtoehdolla. Seisoskelin jäätelötiskin ääressä ja pähkäilin tilannetta. Lopulta päädyin ostamaan suklaalevyn pahimpaan hätään. Ilta pimeni ja sytytin parvekkeen kynttilät. Sytytin pitkästä aikaa suitsukkeita ja kotoinen tuoksu lähti kiemurtelemaan suitsuketikkujen päästä. Laitoin silmät kiinni ja saatoin nähdä entisen parvekkeeni parhaimmassa loistossaan myöhäiskesäillassa, täydessä kukassa, hämärässä, kynttilöiden palaessa.
Sytytin lukulampun, vedin lukutuolin jalkatuen eteen ja hörppäsin ensimmäisen siemauksen chai-lattea. Katie Meluan pehmeä ääni kantautui olohuoneesta ja jäin hetkeksi vain kuuntelemaan ääntä. Oikeastaan minulla olisi pitänyt olla jokin makeahko punaviini, pohdin. Se sopisi paremmin musiikkiin.
Pari teekuppia myöhemmin kuuntelin samaa musiikkia vieläkin. Tunsin oloni varsin filosofiseksi musiikin vaikutuksesta ja ajatus karkaili kuuntelemiseen enemmän kuin luettuihin kirjaimiin ja sanoihin. Laskin kirjan alas ja vain olin.
Ompas nyt laitettu pakkelia naamaan, V. totesi harkitsevalla äänenpainolla aamulla ja jäin osittain hölmistyneenä tuijottamaan silmiä, joiden tarkoitusta en osannut kokonaan lukea. Olin pari päivää ollut sairaslomalla ja huolehtinut ulkonäöstä korkeintaan suihkun verran. Olin luopunut jo kaikesta toivosta sen suhteen, että voisin näyttää edustavalta toisen silmien edessä. Olin kommentista itseasiassa varsin otettu.
Seuraava biisi on omistettu sille.
Elmeri hypähti lavuaarin päälle ja naukaisi hellästi. Nappisilmät tapittivat minua mahdollisimman kiltillä ja viattomalla ilmeellä pää vähän kallellaan. Kastelin ensin Elmerin pään, sitten selkää, oikean kyljen ja hännän, jonka jälkeen kissa kääntyi toisin päin ja sain kasteltua toisenkin kyljen. Lopetettuani Elmeri tuijotti minua jatkamaan. Eiköhän yksi märkä mirri riitä tähänkin talouteen totesin, mutta Elmeri ei ollut huvittunut vitsistä ja suostui lähtemään vasta, kun selkäkarvat aaltoilivat tummanoranssinpunaisena kosteudesta.
Olo oli kaiken kaikkiaan ahdistavan kipeä. Parempi kuin eilen, mutta nuha ärsyttää minua suuresti, kun en voi hengittää kunnolla. Rintalasta tuntui olevan kohdallaan vaikka kaikenlainen ylimääräinen hengittäminen, niistämisestä puhumattakaan, kivisti. V. oli kysynyt jo useamman kerran milloin menisin lääkäriin ja yritin vältellä asiaa mahdollisimman sinnikkäästi. Ehkä koko kipu menisi vain pois.
Koukkasin kaupan kautta kotiin tullessa, mutta lähikauppa ei ollut varustautunut banaanisuklaatarpeeseeni yhdelläkään vaihtoehdolla. Seisoskelin jäätelötiskin ääressä ja pähkäilin tilannetta. Lopulta päädyin ostamaan suklaalevyn pahimpaan hätään. Ilta pimeni ja sytytin parvekkeen kynttilät. Sytytin pitkästä aikaa suitsukkeita ja kotoinen tuoksu lähti kiemurtelemaan suitsuketikkujen päästä. Laitoin silmät kiinni ja saatoin nähdä entisen parvekkeeni parhaimmassa loistossaan myöhäiskesäillassa, täydessä kukassa, hämärässä, kynttilöiden palaessa.
Sytytin lukulampun, vedin lukutuolin jalkatuen eteen ja hörppäsin ensimmäisen siemauksen chai-lattea. Katie Meluan pehmeä ääni kantautui olohuoneesta ja jäin hetkeksi vain kuuntelemaan ääntä. Oikeastaan minulla olisi pitänyt olla jokin makeahko punaviini, pohdin. Se sopisi paremmin musiikkiin.
Pari teekuppia myöhemmin kuuntelin samaa musiikkia vieläkin. Tunsin oloni varsin filosofiseksi musiikin vaikutuksesta ja ajatus karkaili kuuntelemiseen enemmän kuin luettuihin kirjaimiin ja sanoihin. Laskin kirjan alas ja vain olin.
Ompas nyt laitettu pakkelia naamaan, V. totesi harkitsevalla äänenpainolla aamulla ja jäin osittain hölmistyneenä tuijottamaan silmiä, joiden tarkoitusta en osannut kokonaan lukea. Olin pari päivää ollut sairaslomalla ja huolehtinut ulkonäöstä korkeintaan suihkun verran. Olin luopunut jo kaikesta toivosta sen suhteen, että voisin näyttää edustavalta toisen silmien edessä. Olin kommentista itseasiassa varsin otettu.
Seuraava biisi on omistettu sille.
