Ihmisarvoinen elämä

Sanat huusivat tuskaa. Niiden lukeminen oli vaikeaa ja jouduin tavaamaan jokaista lausetta uudelleen ja uudelleen. Kaikki iloisuus ja huumori oli lakaistu pois J:n viestistä ja luulen, että se oli yksi harvoja hetkiä, kun oikeasti näin henkilön sisimpään asti.

Mitä voi sanoa ihmisille, joka ei ymmärrä miksi puoliso kohtelee huonosti, mököttää, nälvii, vittuilee ja pihtaa? Mitä voi sanoa ihmiselle, joka kärsii eniten juuri sen henkilön seurassa, jonka avulla maailmassa olon tuskaa pitäisi voida lieventää?

Tuijotin ruutua ahdistuneena ja yritin keksiä jotain mielekästä sanomista, vaikka tiesin, että sen keksiminen olisi hyvin vaikeaa. Kerroin omista aikaisemmista ongelmista, miksi päädyin eroon samassa tilanteessa, ehdotin vaihtoehtoja, kuten etäisyyden ottamista, parisuhdeterapiaa ja empatiaa teen kanssa. Tiesin, että kaikki se olisi turhaa. J. ei ollut vielä valmis. Kestäisi vielä pitkään ennenkuin hän päätyisi tilanteeseen, mikä tuntuu niin umpikujalta, että ei näe enää valoa eikä lämpöä ympärillä. Toisaalta toivoin ettei hän koskaan ehkä joutuisi niin alas. Sieltä on niin kovin vaivalloista ryömiä ylös.

Laitoin seuraavana päivänä tekstiviestin, koska J:stä ei ollut kuulunut mitään vastauksen jälkeen. Sama periksiantamaton huumori oli palannut. Tilanne ei ollut niin paha kuin miltä viestistä oli saanut kuvan, hän selitti. Ärsytti vaan vähän. Hymähdin, kun luin sen. En malttanut olla vastaamatta, että muistaisi kumminkin kuunnella sisintä.

Sain kaksimielisen viestin takaisin, jossa viitattiin sisimmän tunnusteluun. Tiesin, että keskustelua oli turha jatkaa.