Noita et vie lähellekään suolavettä. Nuo ovat citylasit. Lause oli enemmänkin uhkaus kuin toteamus. Mies katsoi minua vihreämustien muovisilmälasien takaa totisena aivan kuin olisin juuri solvannut häntä. Olin löytänyt uuden hovioptikon. Sellaista minulla ei vielä ollutkaan.
Olin viikkoa aikaisemmin astunut optikon ovesta sisään, kulkenut Forumin katolle viimeisimpään nurkaan ja kironnut maailman helvettiin ja takaisin. Olin hukannut rakkaat aurinkolasini viikkoja aikaisemmin enkä etsimisestä huolimatta löytänyt niitä mistään. Se ärsytti minua suunnattomasti. Pidän niistä laseista suunnattomasti. Olen katsellut maailmaa niiden läpi lähes kaikissa maissa missä olen kulkenut, melonut kajakilla niiden kanssa, kiivennyt vuoren huipulle, istunut hiipuvassa ilta-auringossa omassa rantanurkkauksessa apinalahden poukamassa juomassa siideriä ja nauttinut meren äänistä. Piilottanut silmäni muiden katseilta ja tuntenut olevani turvassa.
Olin huonolla tuulella kauppaan astuessa enkä antanut sen häiritä itseäni. Ystävällinen, liian pirteä ja hyvännäköinen, myyjätär lähestyi minua heti ja kysyi voiko auttaa. Murahdin takaisin jotain epämääräistä aurinkolaseista ja ei kiitos, mutta lähes samaan aikaan kerroin kuinka ahdistava koko tilanne oli, kun en löytänyt enää aurinkolasejani ja joutuisin etsimään uudet. Myyjätär pehmitti ääntään asteen ja kysyi minkälaisia aurinkolaseja etsin. Teki mieli polkea jalkaa ja sanoa, että vanhoja hyvännäköisiä eikä näitä tylsiä mitä kaupat olivat pullollaan. Myyjätär hymyili kuvailulleni ja kääntyi aurinkolasihyllyistä tummanruskean vetolaatikoston eteen ja veti ylimmän tason auki. Hän katseli muutamia, otti käteensä toiset ja teki päätöksen ja ojensi lasit minulle.
Meinasin murahtaa jotain, kun näin, että lasit olivat osittain vaaleanpunaiset. Jotain liian neitimäisistä, mutta olin murtunut ja hyväksynyt kohtaloni etten näkisi rakkaita lasejani enää ja laitoin uudet lasit päähän. Ne istuivat. Ne olivat jämäkät, mutta mukavat. Katsoin itseäni peilistä ja pidin niistä heti. Teki mieli hymyillä, mutta otin lasit pois ja ojensin ne takaisin ja mutisin niiden olevan ihan ok. Myyjätär kokeilutti vielä muutamia laseja, mutta pyysin saada hintapyynnön vaaleanpunaisista. Harkitsisin vielä.
Uusien optikkojen ja lasien jälkeen en siltikään löytänyt mitään mikä olisi ollut läheskään yhtä mukava kuin vaaleanpunaiset. Päädyin lopulta ostamaan ne. Muutama päivä ostosta löysin vanhat Killer Loop lasini eteisen pöydältä. Ne olivat olleet koko ajan piilossa silmieni edessä. Kiikutin ne heti hovioptikon luokse, joka käänteli niitä, irrotti linssit testatakseen niitä ja antoi arvion, että voi tehdä niihin samanlaiset linssit kuin mitkä vaaleanpunaisissa on. Tosin ruskeat. Sopii paljon paremmin, jos käyt melomassa, hovioptikko sanoi. Astuin liikeestä ulos jo toista kertaa tyytyväisenä.
Olin viikkoa aikaisemmin astunut optikon ovesta sisään, kulkenut Forumin katolle viimeisimpään nurkaan ja kironnut maailman helvettiin ja takaisin. Olin hukannut rakkaat aurinkolasini viikkoja aikaisemmin enkä etsimisestä huolimatta löytänyt niitä mistään. Se ärsytti minua suunnattomasti. Pidän niistä laseista suunnattomasti. Olen katsellut maailmaa niiden läpi lähes kaikissa maissa missä olen kulkenut, melonut kajakilla niiden kanssa, kiivennyt vuoren huipulle, istunut hiipuvassa ilta-auringossa omassa rantanurkkauksessa apinalahden poukamassa juomassa siideriä ja nauttinut meren äänistä. Piilottanut silmäni muiden katseilta ja tuntenut olevani turvassa.
Olin huonolla tuulella kauppaan astuessa enkä antanut sen häiritä itseäni. Ystävällinen, liian pirteä ja hyvännäköinen, myyjätär lähestyi minua heti ja kysyi voiko auttaa. Murahdin takaisin jotain epämääräistä aurinkolaseista ja ei kiitos, mutta lähes samaan aikaan kerroin kuinka ahdistava koko tilanne oli, kun en löytänyt enää aurinkolasejani ja joutuisin etsimään uudet. Myyjätär pehmitti ääntään asteen ja kysyi minkälaisia aurinkolaseja etsin. Teki mieli polkea jalkaa ja sanoa, että vanhoja hyvännäköisiä eikä näitä tylsiä mitä kaupat olivat pullollaan. Myyjätär hymyili kuvailulleni ja kääntyi aurinkolasihyllyistä tummanruskean vetolaatikoston eteen ja veti ylimmän tason auki. Hän katseli muutamia, otti käteensä toiset ja teki päätöksen ja ojensi lasit minulle.
Meinasin murahtaa jotain, kun näin, että lasit olivat osittain vaaleanpunaiset. Jotain liian neitimäisistä, mutta olin murtunut ja hyväksynyt kohtaloni etten näkisi rakkaita lasejani enää ja laitoin uudet lasit päähän. Ne istuivat. Ne olivat jämäkät, mutta mukavat. Katsoin itseäni peilistä ja pidin niistä heti. Teki mieli hymyillä, mutta otin lasit pois ja ojensin ne takaisin ja mutisin niiden olevan ihan ok. Myyjätär kokeilutti vielä muutamia laseja, mutta pyysin saada hintapyynnön vaaleanpunaisista. Harkitsisin vielä.
Uusien optikkojen ja lasien jälkeen en siltikään löytänyt mitään mikä olisi ollut läheskään yhtä mukava kuin vaaleanpunaiset. Päädyin lopulta ostamaan ne. Muutama päivä ostosta löysin vanhat Killer Loop lasini eteisen pöydältä. Ne olivat olleet koko ajan piilossa silmieni edessä. Kiikutin ne heti hovioptikon luokse, joka käänteli niitä, irrotti linssit testatakseen niitä ja antoi arvion, että voi tehdä niihin samanlaiset linssit kuin mitkä vaaleanpunaisissa on. Tosin ruskeat. Sopii paljon paremmin, jos käyt melomassa, hovioptikko sanoi. Astuin liikeestä ulos jo toista kertaa tyytyväisenä.
