Tuijotin naisen hauiksia ihaillen. Hän tuijotti mua lähinnä säälivästi. Olin raahannut V:n seinäkiipeilemään. Seinät näyttivät valtavilta ja samalla uskomattoman siisteiltä. Kiipeät vähintään 3-5 metriin ja sitten päästät vain kädet irti seinästä. Roikuin seinällä viimeisillä voimilla, sydän tuntui takovan kurkusta ulos ja jalat olivat stressistä jäykät. Päästän irti? Olen 5 metrissä ja päästän irti seinästä?! Hullu! Päästin irti. Itsekiristyväköysi hidastui ja antoi minun palata maahan hitaasti. Jalat tärisivät jännityksestä, sydän yritti toipua järkytyksestä ja tunsin valloittaneeni vuoren. Takanamme ihmiset kiipeilivät katon rajassa tottuneesti ja kevyen oloisesti kuin muut apinalajit.
Seuraavilla kerroilla pääsin aina korkeammalle ja korkeammalle. Lopulta roikuin lähes katonrajassa 12 metrissä, lihakset kipeinä, hauikset väsyneinä, kädet hikisinä ja yritin pitää kiinni. Irti päästämisestä oli tullut lempikohta.
V. ei ollut yhtä vakuuttunut uudesta lajista, vaikka yritin me-henkisyyden nimissä todeta, että on kiva kokeilla uusia kokemuksia. Itse voisin mennä toisenkin kerran. Korkeammalle seinälle mahdollisesti.
