Luonto kaikessa häikäisevyydessään on vain näyttämö ihmisen tragedialle.
John Morley
Ratsastimme hevosoppaani kanssa kahden. V. ja R. olivat menneet kameleilla. Opas oli minua nuorempi, mies, ahavoituneet kasvot, perinteiset mongolialaiset vaatteet ja hän näytti syntyneen satulaan. Siinä missä ravaaminen tai laukkaaminen oli minulle työlästä mongolialaisessa satulassa, hänelle se näytti olevan kävelyäkin normaalimpaa. Hän lauloi melkein koko ajan. Ääni oli pehmeä ja näytti rauhoittavan hevosetkin. Jäimme kukkulan alapuolella odottamaan kameleita ja katselin jurttakylää edessämme ja mietin, miten erilainen maailma voikaan olla. Juuri siinä paikassa, kotona, ja parin tunnin ajomatkan päässä.
Saavuimme Ulan Batoriin väsyneinä heti aamusta. Ilma oli todella kylmä ja uneliaisuus teki siitä vielä kylmemmän. Kyytiämme ei näkynyt, mutta paikallinen nainen soitti majoitukseemme ja pyysi kyytimme paikalle. Matka jurtille ei ollut pitkä, mutta sitäkin kuoppaisempi. Kun auto pysähtyi viimein majoituksen edessä luulin, että se oli erehdys. Jurtta sijaitsi yksikerroksisen talon katolla kolmen muun jurtan kanssa. Kiipesimme sinne, laskimme tavaramme, ja katselimme aamuauringossa kylpevää kaupunkia. En tiedä olinko enemmän järkyttynyt vai vaikuttunut. Toisaalta olin ylpeä siitä, että olimme päässeet sinne asti, samalla järkyttynyt siitä mitä näin. Sekalaiset lauta- ja sekatavara-aidat rajasivat pieniä alueita toisten jurttien ympärille, kulkukoirat juoksentelivat kiivaasti kujilla, ihmiset kaivelivat roskiksia ruuan tai minkä lie toivossa ja autot tööttäilivät. Iltapäivään mennessä kaupunki hukkui vaikeasti hengitettäviin ilmansaasteisiin. Hiilivoimalaitokset puskivat mustaa savua ilmaan, autojen määrä oli moninkertaistunut ja pakokaasut niiden mukana. V. ja R. näyttivät tulevat toimeen saasteiden kanssa varsin hyvin kun taas minulla oli välillä hyvin vaikea saada henkeä. Kaduilla näkyi ihmisiä kerjäämässä, myös pieniä lapsia. Yksi oli jätetty tavaratalon eteen maahan makaamaan likaisena, ilman takkia, housut puolivälissä. Hän nukkui sikiöasennossa. Ihmiset kulkivat ohi, me myös, ja tuntui että länsimainen kulutushysteria oli saanut otteen myös paimentolaisista. Olin enemmän kuin tyytyväinen, kun juna jatkoi matkaansa kohti Kiinan rajaa.
John Morley
Ratsastimme hevosoppaani kanssa kahden. V. ja R. olivat menneet kameleilla. Opas oli minua nuorempi, mies, ahavoituneet kasvot, perinteiset mongolialaiset vaatteet ja hän näytti syntyneen satulaan. Siinä missä ravaaminen tai laukkaaminen oli minulle työlästä mongolialaisessa satulassa, hänelle se näytti olevan kävelyäkin normaalimpaa. Hän lauloi melkein koko ajan. Ääni oli pehmeä ja näytti rauhoittavan hevosetkin. Jäimme kukkulan alapuolella odottamaan kameleita ja katselin jurttakylää edessämme ja mietin, miten erilainen maailma voikaan olla. Juuri siinä paikassa, kotona, ja parin tunnin ajomatkan päässä.
Saavuimme Ulan Batoriin väsyneinä heti aamusta. Ilma oli todella kylmä ja uneliaisuus teki siitä vielä kylmemmän. Kyytiämme ei näkynyt, mutta paikallinen nainen soitti majoitukseemme ja pyysi kyytimme paikalle. Matka jurtille ei ollut pitkä, mutta sitäkin kuoppaisempi. Kun auto pysähtyi viimein majoituksen edessä luulin, että se oli erehdys. Jurtta sijaitsi yksikerroksisen talon katolla kolmen muun jurtan kanssa. Kiipesimme sinne, laskimme tavaramme, ja katselimme aamuauringossa kylpevää kaupunkia. En tiedä olinko enemmän järkyttynyt vai vaikuttunut. Toisaalta olin ylpeä siitä, että olimme päässeet sinne asti, samalla järkyttynyt siitä mitä näin. Sekalaiset lauta- ja sekatavara-aidat rajasivat pieniä alueita toisten jurttien ympärille, kulkukoirat juoksentelivat kiivaasti kujilla, ihmiset kaivelivat roskiksia ruuan tai minkä lie toivossa ja autot tööttäilivät. Iltapäivään mennessä kaupunki hukkui vaikeasti hengitettäviin ilmansaasteisiin. Hiilivoimalaitokset puskivat mustaa savua ilmaan, autojen määrä oli moninkertaistunut ja pakokaasut niiden mukana. V. ja R. näyttivät tulevat toimeen saasteiden kanssa varsin hyvin kun taas minulla oli välillä hyvin vaikea saada henkeä. Kaduilla näkyi ihmisiä kerjäämässä, myös pieniä lapsia. Yksi oli jätetty tavaratalon eteen maahan makaamaan likaisena, ilman takkia, housut puolivälissä. Hän nukkui sikiöasennossa. Ihmiset kulkivat ohi, me myös, ja tuntui että länsimainen kulutushysteria oli saanut otteen myös paimentolaisista. Olin enemmän kuin tyytyväinen, kun juna jatkoi matkaansa kohti Kiinan rajaa.
